Pupu, Edith Laaksonen (1908 - 1995) syntyi torpan tyttärenä. Hänen nuoruutensa osui 1920- ja -30-luvuille. Valokuvista on voitu päätellä seuraelämän olleen kulmakunnan nuorten keskuudessa vilkasta. Nuoruus vaihtui työntäyteiseen aikuisuuteen sodan sytyttyä. Sota-aika vaikutti hänen elämäntilanteeseensa monella tavalla. Hän elikin neiti-ihmisenä koko ikänsä maatalon töitä tehden.
Seuraava esittelyteksti on kirjoitettu Sepänmäen museoon 19.6.2011 koottuun näyttelyyn, jonka nimi oli "Erään neidin elämää Mäntsälässä".
**
"Pupu-nimi on perua 40-luvun lopulta. Edithin veljen vanhin tytär keksi kääntää tätinsä antaman lempinimen tarkoittamaan tätiä itseään. Nimi jäi pysyvästi kaikkien meidän sisarusten käyttöön.
Pupulla oli oma lehmä ja pikkuinen lammaskatras. Lampaiden villa jalostui langoiksi, sukiksi, kintaiksi, villavaatteiksi, kankaiksi ja ryijyiksi. Pellavaakin oli omasta takaa ja sitä on riittänyt vielä myös jälkipolville harjoiteltavaksi. Vanhat vaatteet työstettiin matoiksi ja peitoiksi. Pupu kutoi paljon myös vieraille. Matot olivat tanakoita ja siten kestäviä.
Pupu eli lähes luontaistalouden periaatteiden mukaan. Hän viihtyi metsissä ja keräsi marjoja, puhtaita ja paljain käsin. Vielä yli 80 vanhana hän halusi metsään, tällä kertaa auton kyydissä. Hän huokaisi onnellisena, kun sai vielä poimia mustikoita tutussa metsässä, kannon juuressa, kontallaan. Keväisin Pupu keräsi korvasieniä, jotka hän vei linja-autolla Porvooseen myytäväksi. Hän keräsi maustekuminat ojanvieriltä, nokkosia kuivattavaksi leivän sekaan. Keväisin Pupu kantoi kammarinsa kaapista vaatteet ja liinavaatteet pihalle viritetyille naruille, peitot ja matot ja täkit pihalle kannetuille penkeille tuulettumaan.
Esille laitetut vaatteet ja muut tekstiilit ovat Pupun kaappien sisältöä. Mukana on myös hänelle tärkeitä esineitä, jotka kuvaavat hänen toimiaan ja luonnettaan. Kaikessa esille tuodusta näkyy hienosti aikakausien vaihtuminen, väreissä, materiaaleissa, työtavoissa. Vaatteista voi lukea hienoa nuoruuden ja varhaisen aikuisen elämän odotuksia, aikuisiän työntäyteisyyttä ja vanhuuden ajan hiljaisuutta. Pupu eli työntäyteisen aikuisuutensa ja hiljaisen vanhuutensa veljensä perheen kautta. Hänelle käsityöt, käsillä tekeminen ja nykyisen termin mukainen hyötyliikunta (kävellessäkin piti poimia oksia, pellolta tähkiä) olivat luontainen tapa työnteon välissä.
Pupu eli aikaansa edellä. Hän oli nuuka ja eli sen mukaisesti, mutta järkevällä tavalla. Kaikki käytettiin, paikattiin, korjattiin, entrattiin. Tämä oli perua lapsuudenkodista, hän vain jatkoi sitä tapaa vanhuuteen saakka, vaikka maailma muuttui ympärillä.
Pupu eli koko elämänsä ekologisesti, joka vasta nykyaikana on keksitty luonnonmukaisena elämäntyylinä. Hän oli sellainen, luonnostaan. Kotona opitut perinnetyötaidot (ruoka, kudonta, käsityöt) ovat jääneet muistoksi ja esimerkiksi meille jälkipolville.
Halusimme tuoda tällä näyttelyllä meihin monella tavalla vaikuttaneen tätimme Pupun näkymättömän elämän näkyväksi muillekin kuin meille lähimmille, tämän yhden päivän ajaksi".
**
Näyttelyn ovat koonneet Pupun veljen tyttäret Marja Rahkonen, Seija Liuhto ja Helena Saatsi
Seuraava esittelyteksti on kirjoitettu Sepänmäen museoon 19.6.2011 koottuun näyttelyyn, jonka nimi oli "Erään neidin elämää Mäntsälässä".
**
"Pupu-nimi on perua 40-luvun lopulta. Edithin veljen vanhin tytär keksi kääntää tätinsä antaman lempinimen tarkoittamaan tätiä itseään. Nimi jäi pysyvästi kaikkien meidän sisarusten käyttöön.
Pupulla oli oma lehmä ja pikkuinen lammaskatras. Lampaiden villa jalostui langoiksi, sukiksi, kintaiksi, villavaatteiksi, kankaiksi ja ryijyiksi. Pellavaakin oli omasta takaa ja sitä on riittänyt vielä myös jälkipolville harjoiteltavaksi. Vanhat vaatteet työstettiin matoiksi ja peitoiksi. Pupu kutoi paljon myös vieraille. Matot olivat tanakoita ja siten kestäviä.
Pupu eli lähes luontaistalouden periaatteiden mukaan. Hän viihtyi metsissä ja keräsi marjoja, puhtaita ja paljain käsin. Vielä yli 80 vanhana hän halusi metsään, tällä kertaa auton kyydissä. Hän huokaisi onnellisena, kun sai vielä poimia mustikoita tutussa metsässä, kannon juuressa, kontallaan. Keväisin Pupu keräsi korvasieniä, jotka hän vei linja-autolla Porvooseen myytäväksi. Hän keräsi maustekuminat ojanvieriltä, nokkosia kuivattavaksi leivän sekaan. Keväisin Pupu kantoi kammarinsa kaapista vaatteet ja liinavaatteet pihalle viritetyille naruille, peitot ja matot ja täkit pihalle kannetuille penkeille tuulettumaan.
Esille laitetut vaatteet ja muut tekstiilit ovat Pupun kaappien sisältöä. Mukana on myös hänelle tärkeitä esineitä, jotka kuvaavat hänen toimiaan ja luonnettaan. Kaikessa esille tuodusta näkyy hienosti aikakausien vaihtuminen, väreissä, materiaaleissa, työtavoissa. Vaatteista voi lukea hienoa nuoruuden ja varhaisen aikuisen elämän odotuksia, aikuisiän työntäyteisyyttä ja vanhuuden ajan hiljaisuutta. Pupu eli työntäyteisen aikuisuutensa ja hiljaisen vanhuutensa veljensä perheen kautta. Hänelle käsityöt, käsillä tekeminen ja nykyisen termin mukainen hyötyliikunta (kävellessäkin piti poimia oksia, pellolta tähkiä) olivat luontainen tapa työnteon välissä.
Pupu eli aikaansa edellä. Hän oli nuuka ja eli sen mukaisesti, mutta järkevällä tavalla. Kaikki käytettiin, paikattiin, korjattiin, entrattiin. Tämä oli perua lapsuudenkodista, hän vain jatkoi sitä tapaa vanhuuteen saakka, vaikka maailma muuttui ympärillä.
Pupu eli koko elämänsä ekologisesti, joka vasta nykyaikana on keksitty luonnonmukaisena elämäntyylinä. Hän oli sellainen, luonnostaan. Kotona opitut perinnetyötaidot (ruoka, kudonta, käsityöt) ovat jääneet muistoksi ja esimerkiksi meille jälkipolville.
Halusimme tuoda tällä näyttelyllä meihin monella tavalla vaikuttaneen tätimme Pupun näkymättömän elämän näkyväksi muillekin kuin meille lähimmille, tämän yhden päivän ajaksi".
**
Näyttelyn ovat koonneet Pupun veljen tyttäret Marja Rahkonen, Seija Liuhto ja Helena Saatsi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti